Toteemipaalut

Ei nyt mikään Pompidou tai Louvre. Kuitenkin Art Gallery of Ontario eli AGO oli menevä. Juuri sopivan suuri. Pariisin museot ovat mielessäni museoiden kuninkaita. Jos nyt ei sitten ota huomioon Joensuun taidemuseota. Siellä on aina ollut poikkeuksellisen tinkimatöntä taidetta. Esimerkiksi Unto E. Hämäläisen näyttely vuonna 2000. Hämäläisen itse rakentamat koneet pärjäsivat mennen tullen AGO:n moderneille ihmeille. Ohessa muutamia kuvia AGO :sta.

Oivaltava oli Willie Colen kengistä rakennettu pienoisveistos: Mother and Child. Colen idea on rakentaa kayttöesineistä, amerikkalaisen teollistuneen kulttuurin symboleista jotain sisukkaampaa.

Henry Mooren kiviset abstraktit naishahmot makoilivat ikuisissa asennoissaan. AGO:ssa on suurin Henry Mooren töiden kokoelma. Niin sanotaan, että moderni ja alkukantainen taide ovat lähellä toisiaan. Abstraktin taiteen tyylisuuntana konkretismi oli juuri sitä, että kuvattiin kaikkein konkreettisinta, pintoja, viivoja, muotoja. Sen esittävämpää ei taide voi olla kuin abstrakti.

Kaiken hälinän ja pauhun tuolla puolen oli Idris Moss Davesin pieni kivinen “My Grandfather in Death” hylkeenruumiinen ihmispääkallo oli minimalistisuudessaan kuulas. Inuiitti-sukupolvien katse, hylkeennahan sisältä.

AGO:n ylimmässä kerroksessa on kolme toteemia, joilla on nokat ja silmät, kuten toteemilla kuuluukin. Toteemit ovat bisnes-Toronton merkkipaaluja. Kun hetken tuijottaa, huomaa, että toteemit on rakennettu uusista merkkituote Golf-laukuista. Merkkituotteiden ja muinaisen kulttuurin ristisiitos. Golflaukut symbolisoivat sitä kulttuuria, joka on noussut toteemipaalujen tilalle. Kenties ne kuvaavat, kuinka uudet merkkituotteiden toteemit ovat kohonneet vanhan kulttuurin raunioille. Vai kysyvätko ne mahdollisuutta, että kaksi kulttuuria voisivat elää rinnnan? Ei siltä näytä. Kaikki se, mitä Theodor Adorno kirjoitti kulttuurin teollistumisesta, on keskellämme.